Onko kiikkustuoli vapaana?

Tein keskiviikkona kirpputorilla hienon löydön. Ostin tämän vanhan kiikkutuolin.
Nyt olen muutaman päivän yrittänyt totutella sen läsnäoloon ... nimenomaan läsnä oloon, sillä koen sen todella olevan läsnä.

Siinä on niin vahvat energiat, että aina kun kuljen sen ohi, tarkistan joko 'istuja' näyttäytyy :) .
Toisesta huoneestakin huomaan välillä kurkistavani, onko tuoli tyhja.
Olen muutaman kerran istahtanut siihen ja kyllä se hyvältä tuntuu, mutta ei vielä omalta.

En tiedä lieneekö mielikuvitusta, mutta jotenkin siihen liittyy tunne, pyöreähkösta vanhasta kiharatukkaisesta naisesta. 'Kuva' on vielä jotenkin epämääräinen, eikä se muistuta ketään tuttua. Pelottava se ei myöskään ole. Ainoastaan silloin kun olen yksin kotona, toivon ettei mummeli näyttäytyisi ainakaan silloin.

Pitänee jäädä 'odottelemaan'.

Neliapila

Mulla on varmaan jokin kuudes aisti :)

Tänä aamuna tulin lenkiltä ja olin jo lähes koti portilla, kun hoksasin, ettei minulla ole korttia ystäväni eläkelahjaan.

Siinä samassa ajatus kulki jo apiloissa ... ruoho ja apila mättäät ovat kasvaneet hyvin, kun on satanut... löytäispä neliapilan ... toivoisin lottovoittoa ... sitten tajunnanvirta siirtyi takaisin siihen korttiin ... voisinhan antaa hänelle neliapilan ... sehän tuo onnea...

Suuntasin katseeni apilamättäikköön tarkoituksenani etsiä olisko niitä ... ja siinähän se oli heti, ilman etsimistä. Poimin sen talteen ja laitoin 'prässiin'.

Aika helppoa, vai mitä!

Lisää neliapila-juttua löytyy blogistani Matkalla maailmassa .

Nauravat nakit

Kävimme tuttavani kanssa huikopalalla eräässä ruoka-baarissa. Emme olleet nälkäisiä, mutta jotakin suolukkaa halutti.

Ruokalistalla oli tuhtia evästä. Lasten listalta löysimme Nauravat Nakit. ... siis nakkeja ja ranskalaisia, pieni annos. "Se me otetaan." päätimme.
Kerroimme tarjoilijalle toiveemme, ja näytimme kuvaa listalta (lasten listalta).
Tarjoilija ilmoitti ykskanttaan "Niitä ei myydä aikuisille."
"Miksi ei" kysyi ystäväni.
"Koska se on lasten annos ja hinta on halvempi." tarjoilija vastasi.

Ajattelin, että kohta ystävälläni 'keittää'. Hän kuitenkin hillitsi itsensä hyvin ja totesi tarjoilijalle ystävällisesti
" En kysynyt hintaa. Haluaisimme syödä Nauravat Nakit ja ranskalaisia. Pienen annoksen. Sopiiko?"

No, sopihan se ja hintakin annokselle lopulta löytyi.

Asenne ratkaisee ... oli mukava tavata!

Kävin tänään juoksemassa ns pitkän lenkin ja totesin, että kyllä 20 km:n saa juosta kaupunkia ristiin rastiin. Onneksi tapasin matkalla monta 'Jussia' ja sain heiltä lisää energiaa!

Olin jo paalaamassa kotiin, kun vastaani käveli eläkkeellä oleva työkaveri. Hän on aina ollut sellainen, ettei tervehtinyt vastaantullessaan, hymystä puhumattakaan ... ei silloinkaan kun oli vielä töissä. Oikeastaan hän ei edes 'nähnyt', kun tuli vastaan. Huomautin hänelle siitä joskus, ja hän vastasi, että "Niinkö?"

Tänään oli sitten taas samanlainen tilanne. Ei katsetta, ei tervehdystä, eikä hymyä ... kohtasimme kevyen liikenteen väylällä, muutama metri välissämme. Muita ei ollut näköpiirissä. Ohitimme.
Minulla naksahti jossakin. Käännyin, pysähdyin ja huusin hänen peräänsä, että "No, Päivää 'Jussi'! ... Mitä kuuluu?" Hän pysähtyi, hymyili ja antautui juttusille. Vaikutti jopa siltä, että hän oli iloinen tapaamisestamme. Ihmeellistä ... kaksikymmentä vuotta olimme samassa työpaikassa, emmekä koskaan tervehtineet työpaikan ulkopuolella.

Taitaa sittenkin olla niin, että asenne ratkaisee ... suhtauduin ennakkoluulottomasti ja vastapuoli reagoi positiivisesti. Oli okeasti mukava tavata!

Samalla reissulla toinen 'eleäkeläinen' tunsi jopa takaapäin ja jututti. Lisäksi eräs tuntematon pyöräilijä kyseli kuulumisia.

Pakko todeta, että lenkillä et ole yksinkään yksin!

Mukavaa juhannusta kaikille!

Hyvän tuulen hymyt

On totta, että HYMY ei maksa mitään, mutta pois annettuna se on äärettömän arvokas.

Muistan pari tapausta, vaikka varmasti niitä on paljon enemmänkin.

* * * * *

Taas tämä juttu liittyy juoksulenkkiin, mutta tuskinpa se haittaa.

Olin siis sillä tavallisella lenkilläni...
Näin jo kaukaa, että vastaan tuleva punkkari tyttö sanoo minulle jotakin. Hänen koko olemuksensa huokui hyvää tuulta ja häntä tuntui kovasti hymyilyttävän.
Kohdalleni päästyään tyttö virnisti iloisen ilkikurisesti ja virkkoi "Olisit lähtenyt vähän aikaisemmin, ettei tarttis juosta."

Sain tartunnan. Tulin tuosta kohtaamisesta hyvälle tuulelle ja olotila säilyi koko päivän.


* * * * *

Olin menossa töihin, kun vastaani pyöräili mieshenkilö.
Kohdatessa 'arvoimme' kumpi väistää ja mihin suuntaan. Lopulta ohitimme onnistuneesti ja jatkoimme matkaa. Emme puhuneet sanaakaan, mutta hän väläytti minulle niin aidon ja ystävällisen hymyn, että se lämmitti koko päivän.

Bussikuski

Asuimme 70-80 luvun taitteessa uudella esikaupunki alueella. Matkaa keskustaan tuli n. 8-10 km. Siellä oli vain sen verran asutusta, että sieltä pääsi aamulla bussilla töihin ja illalla takaisin. Päivällä bussiliikennettä ei ollut.


Menimme siihen aikaan mieheni kanssa molemmat, seitsemäksi töihin. Hän ei myöhästele. Yleensä hän on jopa liian aikaisin ja joutuu odottelemaan. Minä olen varsinainen myöhästelijä. Bussiin en tahdo ehtiä ollenkaan.

Bussikuski oli reilu kaveri ja oppi äkkiä tuntemaan porukan, joka hänen vuorollaan kulki.
Meille muodostuikin nopeasti käytäntö, joka toimi minun kannaltani hyvin. Mies meni edellä ja minä tulin perässä sitten, kun kerkesin.
Yleensä kuski kysyi mieheltäni "No tuleekos se emäntä?" Jos vastaus oli myönteinen hän odotteli, että myös minä ehdin kyytiin ... Erinomaista palvelua!


Sitten kävi niin hassusti, että mieheni työaika muuttui ja jouduin selviytymään itsekseni. Kurjempi juttu, mutta yritin ehtiä ja muutaman kerran se onnistuikin.

Kerran sattui sitten niin, että olin jo sen verran myöhässä, että uskoin bussin varmasti menneen menojaan ilman minua. Hyppäsin pyörän selkään ja tahkosin töihin, minkä vanhasta rukista irti sain. Kerkesin, mutta olin ihan puhki.

Seuraavana aamuna en myöhästynyt, mutta bussikuski torui minua "Miksi hitossa et eilen tullut? Odottelin melkein viisitoista minuuttia."

Oliko ennen kaikki vähän paremmin?

Nolotti

Olipa ihana aamu. Ihan oikeasti. - Kymmenen astetta lämmintä, sateen puhdistama, happirikas ilma ja lintujen liverrystä. Eihän siihen ole juuri lisäämistä.

Kävin aamujuoksuni normaalin reitin ns. vitosen lenkin.
Kaikki tietävät, että liikunta lisää aineen vaihduntaa. Myös syljen eritystä. Niin minullakin, joten siinä suhteessa olen lähes normaali.

Laskeuduin Pikisaaren sillalta teatterille päin ja sylkäisin siinä pitkän kauniin sylkykaaren oikealle sivulleni. Onneksi se ei osunut takaa tulevan pyöräilijän kasvoihin, vain eturattaaseen.
Nolotti, en ymmärrä mistä se siihen tupasahti, se nainen meinaan. Ehkäpä hänen vauhtinsa oli alamäessä kohtuullisen kova ja hän ehti sopivasti paikalle.

En siinä kehdannut huudella perään anteeksipyyntöjä, ja tuskinpa hän olisi niitä ottanut edes vastaan siinä tilanteesa, sen verran typääntyneeltä hän vaikutti. Pyydän tässä nyt julkisesti häneltä anteeksi. "- ANTEEKSI, olen pahoillani ?".

Pitäsiköhän meilläkin kieltää kadulle syljeskely?

Toinen viuhahtaja

Toiseen viuhahtajaan törmäsin vasta nelikymppisenä.

Vein tyttäreni balettiharjoituksiin Ouluan lyseolle, joka on Linnankadun päässä, Pokkisen sillan kupeessa aivan Ainolan puiston tuntumassa. Yleensä istuskelin pukuhuoneessa, tein käsitöitä ja odottelin tunnin loppumista. Tällä kerralla, koska kevät oli jo pitkällä, päätin käväistä hölkkäämässä odotellessani.

Laskeuduin Linnankadun portaat alas Ainolan puistoon johtavalle kyvyen liikenteen reitille. Juoksin Pohjois-Pohjanmaan museolle päin. Ainolanpolun risteyksessä minua vastaan tuli pyöräilijä. Muita ei näkynyt. Hölkkäsin eteenpäin ja nautin puiston rauhallisesta maisemasta. Vastaan käveli yksinäinen mieshenkilö. Kohdalleni päästyään hän leväytti takkinsa auki, eikä sen alla sitten ollutkaan mitään muuta. Säikähdin suunnattomasti ja säntäsin täyttä vauhtia eteenpäin. Taisi tulla sen vuoden nopeusennätys.

Olinhan minä ennenkin alastomia miehiä nähnyt, mutta kummasti se vain säikäyttää ... kun yllättäen ilmestyy.

Kertovat sen nähdyn sillä useamminkin.
Tarinan mukaan, sama mies oli tullut erästä pyöräilevää rouvaa vastaan. Rouva olikin sitten vähän roskimpaa tekoa. Kun mies oli taas leväyttänyt takkinsa auki naisen kohdalla, nainen oli vastannut huudahtamalla "Herrantähe ku on pieni ... paa äkkiä piiloon."
Nainen polki matkoihinsa, eikä tarina kerro mitä viuhahtaja koki tilanteen.

Viuhahtaja

Asuin lapsuudessani, 60-luvulla, pienessä tehdas kaupungissa savossa. Kotini oli urheilukentän vieressä. Meiltä oli kentän portille matkaa vain 100 m. Kulmakunnan kakarat kerääntyivät aina vapaa-ajalla kentälle. Talvella luisteltiin ja kesällä harrastettiin pääasiassa yleisurheilua.

Urheilukentän laidalla oli rekkitanko, metsään lähtevän kuntopolun päässä. Muistan erään viuhahtajan, jota meillä oli tapana käydä siinä katsomassa.

Sadetakkiin tai poplariin pukeutunut mies tuli kävellen paikalle. Hän nousi rekille, roikkui nosteli jalkojaan ja esitteli itseään meille kakaroille. Se tiesi, että pysädymme katselemaan. Meitä oli aina 5-10 kersan rintama. 'Isot pojat' pitivät huolen, että jokainen lähistöllä oleva sai tiedon 'esityksen' alkamisesta.

Joskus vähän nolotti sen 'sedän' puolesta. "Jos se ei tiennyt, mikä siltä välillä näkyi, kun kiikkui ja voimisteli siinä rekillä?!"

Se oli hämmentävää, vaikka emme oikein ymmärtäneetkään, mistä oli kysymys. Pidimme häntä jotenkin yksinkertaisena. Katselimme ja nauroimme hänelle, mutta ei hän tuntunut sitä pahakseen panevan. Silti siitä tuli huono omatunto; ikäänkuin olisi ollut pahanteossa!!

Sitten hän ei enää ilmestynyt, vaikka kuinka odottelimme; ehkä aikuiset olivat saaneet tietää.

AAH... sen nimi oli Hyvää!

Kuva: Arto Rantanen / Puutarhaliiton kuva-arkisto

Äitini oli touhun ihminen, kuten äidit yleensä ja siksipä hänelle sattui ja tapahtui.
Kun häntä tässä muistelen, on vielä pakko kirjoittaa pieni juttu vadelmista.

Istuimme keittiö pöydän ääressä ja äiti puhdisti juuri poimittuja, helakan punaisia vadelmia.
Äitini lajitteli marjat kolmeen astiaan: säilöttävät, makupalat ja matoiset.
'Makupalat' hän oli päättänyt syödä perkaushomman päätteeksi.

Vihdoin kaikki marjat oli puhdistettu. Äiti haki kaapista kerman ja lorautti siitä reilun satsin vadelmien päälle ja nakkasi pirtelön 'huiviinsa' ... niinkuin sanotaan...ja totesi maiskutellen"aah - sen nimi oli Hyvää!" .

Kuinkas ollakaan ... makupalat-kuppi oli edelleen täysi, mutta matoiset olikin sitten syöty.

Voi sitä yökkäämistä, kun totuus saavutti tajunnan!


Vinkki!
Hyvä Suomi-ruoka sivustoltani löytyy herkullisempi vadelmajälkiruoka, VADEMAUNELMA

Cirkel kaffe

Osuustukkukauppa, OTK mainosti 50 luvulla Rengas -merkkistä kahvia. Jos sitä oli vielä 60-luvulla myynnissä, niin silloin tämä tarina nousee oman muistini lokeroista. En ole varma, muistanko tämän isäni kertomana.
No, ... joka tapauksessa, kun halusimme jotakin parempaa perheemme lentävä lause oli "Sirkkeli-kahvia sen olla pitää!"

* * * * *

Äitini meni ruokakauppaan. Oli perjantai ja tilipäivä. Hän osti yleensä hyvin harkiten, sillä meillä oli iso perhe ja rahat usein tiukalla. Yleensä hän osti Rengas kahvia, koska se oli hyvää ja edullista.

Tilipäivän kunniaksi hän päätti kuitenkin vähän törsätä ja ostaa erilaista, ehkä vähän parempaa. Hän katseli kahvihyllyä ja ilmoitti sitten myyjälle mahtipontiseen sävyyn " Yksi paketti 'Sirkkeli'-kahvia."

Julistekuva : http://212.246.191.91/vanhat/onnela.htm


Oli sattunut niin onnettomasti, että muutama paketti oli hyllyssä väärin päin.
Ruotsinkielinen teksti Cirkel kaffe oli etupuolella ja eikä äitini vanhan kansan ihmisenä tainnut kieliä. Se näytti erilaiselta ja paremmalta.

Hauska yhteen sattuma tässä oli myös se, että 'Sirkkeli-kahvin' osataja oli rouva Saha.

Henkimaailman juttu

Olimme nuorempana paljon porukassa sisareni ja hänen miehensä kanssa. Asuimmekin samassa taloudessa pariin otteeseen. Tulin sisareni miehen kanssa hyvin juttuun, vaikka teimme toisillemme pientä jäynää, aina tilaisuuden tullen. Siksi hän nimitti minua usein 'Huruakaksi'.

Hän kuoli nuorena, 45 vuotiaana, oman käden kautta. Olihan se hirveä shokki.
Asuimme tuolloin eri paikkakunnilla ja sain suruviestin puhelimessa hänen pojaltaan. Sinä päivänä sain töistä vapaata ja jäin kotiin.
Mieheni oli töissä ja lapset koulussa, joten olin koiran kanssa kahdestaan.

Tekikö hän minulle taas jäynää? Kolme kertaa sinä päivänä sattui, että kun menin vessaan, sieltä sammuivat valot itsestään. Säkkipimeässä hapuilin ovelle ja huoneeseen.
Meinasi iskeä paniikki!

Yritin miettiä järkevästi,  ja vakuuttelin itselleni, että
' Jos hän oli se joka niitä valoja sammutteli, ei hän minulle pahaa tahtonut. Turhaan pelkäsin! '

Istahdin alas ja päätin pysyä rauhallisena.
Menin päivätorkuille ja otin koiran kainalooni. Nukahdimme.

Sen koommin valot eivät oikutelleet. Pitkään olin silti varuillani ja jätin aina oven vähän raolleen, että pääsen tarvittaessa äkkiä ulos. Tämä hätäratkaisukin osoittautui turhaksi ja nyt olen luopunut siitäkin.

Kurkkunaamio

Tein murkkuikäiselle tyttärellemme kurkkunaamion ... ilman tilliä :).
Hän meni sohvalle pitkäkseen ja laitoin ohuita kurkun viipaleita hänen kasvoille. Sovittiin, että hän makailee viipaleet kasvoilla noin 15 -20 min. Ikivanhan konstin piti rauhoittaa ihoa ja virkistää mieltä.

Olohuoneesta kuului vähän väliä hiljaista kikatusta. Kurkistin huoneeseen.

Koira kävi naprimassa kurkkuviipaleet tyttären kasvoilta yksitellen, mutta varovasti. Ehdin jopa kuvata sitä videolle, niin harkittua se touhu oli.

Pystykorvamme on aina pitänyt vihanneksista ja niin näytti pitävän nytkin, mutta naamio ei sitten ehtinyt vaikuttaa kuin hetken.

Vinkki!
Kurkkunaamion voi tehdä myös niin, että valuttaa jääkaapissa purkillisen bulgarian joguttia suodatinpussin läpi. Sekaan raastetaan pala kurkkua. Seos levitetään kasvojen ja kaulan alueelle ja annetaana vaikuttaa. Naamio huuhdellaan pois vedellä. (En ole kokeillut söisikö koira tätä, mutta pitänee kokeilla ...) Sanotaan, että tämä rauhoittaa myös palanutta ihoa.