Sateenkaaren päässä

Olimme tässä taannoin perinteisellä syysvaelluksellamme UKK kansallispuiston Saariselän erämaaosassa. Reittimme kulki Kiilopäältä - Suomunruoktun - Tuiskukurun kautta Luirojärvelle ja sieltä - Sokostin - Lankojärven ja Rautulammmen kautta takaisin Kiilopäälle. Meitä oli 10 hengen porukka, naisia ja lapsia.

Oli upea ruska ja kaikin puolin onnistunut reissu. Eksyimme reitiltä vain kerran; 10 km harhaan ja 10 takaisin lähtöpisteeseen. Siinä olikin lähes tarpeeksi.
Siinä meni yksi päivä ja varaustupamajoitus, jonka seurauksena osa porukasta nukkui puulaverilla pelkässä pussilakanassa. Vähän siinä kyljet kärsi.

- Että miksikö lähteä sellaisella varustuksella? -No , varaustuvissa on patjat ja peitteet, joten laskimme sen varaan. Ajattelimme, ettei lasten kannata turhaan kantaa makuupussia ja alustaa. Se oli virhe arvio, josta viisastuneena olemme myöhemmin varautuneet pahimpaan.

Oli huvittavaa havaita, miten maine kulkee edellä.
Seuraavana päivänä useat vastaan tulevat vaeltajat tuumasivat jutustellessamme, että
"Heh, heh ... Ai Te olette niitä, jotka nukkuvat pelkissä pussilakanoissa!😅 "


Muutama raskas taival tälle vaellukselle sattui muutenkin.
- Tai sillä olen ainakin pyrkinyt selittämään ne muutamat havainnot, jotka tein tuon vaelluksen aikana 'kemiallisesti selvin päin' .

Olimme kävelleet pitkään, oli nälkä ja väsytti. Odottelimme saapuvamme majapaikalle. Käveltiin ja käveltiin. Minä menin edellä. Pariin otteeseen olin ihan varma , että mökin katto näkyi polun päässä. Kuulutin ilouutisen koko seurueelle.  - Sitten totesimme että se olikin kangastusta!

Jatkoimme matkaa. Kohta näinkin edessämme nuotiopaikan. Ilmoitin siitä taas muille. Koko ryhmä sai uutta puhtia. Puhetta pulppusi ja askel keveni.
Tulimme lähemmäksi, minä edellä. Laitoin kuiskuviestin takana tuleville ; " Siellä on sotilaita. Käykää metsässä pissalla, ettei tarvitse sitten nuotio paikalla etsiä kyykkypaikkoja."
- Tottelevaisia kun olivat, koko porukka riensi polta metsään kyykkypissalle .

Jatkettiin matkaa, mutta nuotiopaikkaa ei enää näkynytkään. - Olisin voinut vaikka vannoa, että se oli siinä. Näen vieläkin silmissäni ne sotilaat ja muistan tarkasti, miten yksikin istui selin nuotioon ja heilutteli jalkaa toisen päällä!?

Monta nuotiopaikkaa tuli ja meni, mutta sotilaita ei koommin näkynyt. Taisivat olla talvisodan aikaisia kulkijoita.

Palstaviljelyä

Olin koko illan kasvimaalla. Siinä taisi vierähtää viitisen tuntia ihan huomaamatta.
... Nyt sen kyllä huomaa, sillä selkä, kädet ja niska on ihan jäykät ja kipeänä. Saa nähdä miten huomenna; pääsenkö liikkeelle ollenkaan.

Kaivoin ojaa, käänsin maata, lannoitin ja rakentelin vielä risuaitaakin. Ei siellä kovin monta innokasta vielä näkynyt ja kun kello lähenteli yhdeksää, huomasin olevani aivan yksin. Mukavahan siellä oli puuhastella, kun vain malttaisi välillä lopettaa ettei mene överiksi.

Ajattelin siinä, ennen kotiin lähtöä, että ' Tulikohan haukattua liian iso pala? Otin jopa kaksi palstaa ... pitää tehdä ainakin leveät käytävät, että pääsee vähän helpommalla.'
Siinä sitten kuokin ja kuokin vaikka kuinka väsytti, mutta ... 'apu' tulee aina yllättäen.


Pellon päähän käveli tuntematon nainen talikko toisessa ja muovipussi toisessa kädessään.
"Oletko nähnyt matoja?" hän kysyy.
"Olen, tuolla märemmässä päässä peltoa oli." vastaan.
"Saanko kaivaa muutaman? Olemme huomenna lähdössä mieheni kanssa kalaan ja lupasin hakea madot kasvimaalta. Meillä on niin hiekkainen tuo pelto, ettei siinä ole matoja." hän juttelee.
"Toki saat, siinähän se tulee käännettyä tämä peltokin " naureskelen.

Yhdessä kaivelimme matoja hänelle ja muokkasimme samalla kasvimaatani. Löytyi niitä matojakin ihan riittävästi ja iso alue tuli käännettyä huomaamatta, eikä minuakaan enää väsyttänyt. Matoihin en silti saattanut koskea.

Hän lupasi vielä tomaatin taimiakin, sillä omani paleltuivat kun vein ne liian aikaisin ulos.

Mukavaa tämä palstaviljely!

En juhli

Mieheni täytti tänä viikonloppuna täysiä kymmeniä.
Olimme päättäneet, että lähdemme pakopirtille, ettei tarvitse pitää juhlia.

Kävimme kuitenkin viime sunnuntaina anoppilassa. Joimme siellä kakkukahvit ennakkoon, että anoppi sai juhlia poikansa syntymäpäivää.

Siellä nousi esiin hauska yhteen sattuma.

Anoppi sanoi minulle 'Sinäkö se laitoit lehteen ilmoituksen, että Antero ei juhli?'
Hämmästyin ja tiedustelin 'Miten niin ... en ole laittanut.'
Anoppi siihen 'Laitoitahan ... ? Tuossa se on sunnuntain lehdessä.'

Nyt minuakin alkoi kiinnostaa ja etsin lehden käsiini. Siinähän se oli, mustaa valkoisella :
"En juhli." ja alla luki "Antero Piirto" (päivänsankarin nimi muutettu)

Myöhemmin selvisi, että saman nimisellä henkilöllä oli myös juhlapäivä, eikä hän aikonut pitää kekkereitä.

Oikeastaan hänelle olisi voinut vaikka maksaa puolet ilmoituskuluista, koska se toimi myös meidän juhlien kieltona.
Toisaalta, jos olisimme päättäneet juhlia. Olisimme leiponeet ja laittaneet kaiken viimeisen päälle, eikä ketään olisi tullutkaa ... se olisi kyllä kenkuttanut.

Tupakkia taivaasta

Oli keväinen päivä, muutama vuosi sitten. Hiihtelimme erään ystäväni kanssa meren jäällä, Oulun edustalla. Aurinko paistoi ja hanki kantoi. Meno oli helppoa. Pysähtelimme ja paistattelimme kasvojamme auringossa.

Tupakoin tuohon aikaan satunnaisesti, samoin ystäväni. Tupakoin vain jos elämä hymyili tai oli oikein kurjaa, ei normaali olosuhteissa. Yleensä tupruttelin kevyt savukkeita. Olin muutamaa viikkoa aikaisemmin päättänyt lopettaa tämän tuuritupakoinnin kokonaan, eikä minulla ollut tällä reissulla 'kessuja' mukana.

Raikas meri ilma, aurinko, liikunta ja mukava ympäristö teki kuitenkin tehtävänsä. Olimme taas pysähtyneet paistattelemaan ja elämä hymyili.
Sanoin ystävälleni, että "Nyt kyllä maistuisi tupakka. Ei sulla sattuis olemaan?" 
"Niin maistuisi, mutta ei ole"  hän vastasi ja jatkoi "En ole kolmeen viikkoon polttanut yhtään tupakkaa."
Hyväksyimme tilanteen, sillä kysymykseni oli ollut lähinnä retorinen.

Paistattelimme siinä vielä tovin ja päätimme sitten hiihdellä läheiseen saareen. Ajattelimme käväistä katsastamassa, onko siellä nuotiopaikka, niinkuin olimme kuulleet. Hiihtelimme kohti saarta. Yhtäkkiä huomasin, että hangella, pienen matkan päässä edessämme, oli tupakka aski. Ihan oikeasti!  - Ketään ei näkynyt. Vain puhdas valkoinen hanki ja aava meri joka puolella.

Hiihdin askin luo ja poimin sen ylös. Punaista Malboroa. Aski oli avattu ja siellä oli viisi tupakkaa. Olimme aivan ällistyneitä. Tilanne oli samalla kertaa sekä yllättävä, että jotenkin pelottava ... ajattelin 'Piruko sen siihen piinaksi pisti?'
Saareen saavuttuamme löysimme sekä nuotiopaikan että tulitikut. Tupakit näyttivät 'terveiltä'. Istuimme penkillä ritirinnan ja polttelimme kaikki yhtäperää ... minä kolme ja ystäväni kaksi.

Paluumatkalla elämä ei sitten enää hymyillytkään. Rupesi tuulemaan. Energiavarastoni olivat lopussa ja kessuista oli tullut paha olo. Moraalinen krapulakin yritti päälle. Tilanne tuntui kaiken kaikkiaan kammottavalta. Toivottomalta tuntuvan matkan päätteeksi pääsimme lopulta rantaan ja autolle.

Enpä ole siellä koommiin hiihdellyt, pitäkööt tupakkinsa!

'Rankakasa'

Tämän kertainen tarinani voisi olla vaikka jatkoa eiliseen juttuuni.

Oli sama reitti ja sama vuosi mutta syksyn ensimmäisiä pakkasöitä.

Lähdin varhain liikkeelle, kello ei tainnut olla vielä kuuttakaan. Oli vielä hämärää ja otin vanhan pystykorvamme mukaani, mörön syötiksi. Juoksimme hissukseen ja koira pysähtyi välillä tarkistelemaan hajuviestejä. Minulle jäi jopa aikaa katsella ympärilleni.

Ihmettelin edessäpäin, väylän reunassa olevaa tummaa varjoa, joka ylsi osin pyörätielle asti. Ajattelin, että 'Ovatpas metsän raivaajat tehneet pinonsa lähelle tietä. Hämärässä ei kovin erota estettä ja siihen voi vaikka tärmätä.'
Jatkoimme taas matkaa. Tulimme lähemmäksi ja koira ehti jo kasalle asti. Meni nuuhkimaan ja kasa liikahti. Kaksi pitkää pölkkyä siirtyi selvästi. Menin tarkastelemaan lähempää. - Siinähän makasi joku. Ihminen. Pituus noin puolitoista metriä. Tummat housut ja takki. Vaikutti aika nuortelta. Säikähdin ja niin taisi säikähtää 'rankakasakin'. Hengissä se vaikutti kuitenkin olevan.

Säikähdin niin kovasti, että ampaisin juoksuun. Pakko myöntää, etten ole koskaan juossut niin lujaa. Koira ei tahtonut pysyä matkassa. Tajusin, että täytyy soittaa apua paikalle, mutta kännykkä ei ollut mukana. Koti oli vielä näkö-etäisyydellä. Juoksin kuin takaa ajettuna, vaikka tiesin ettei se 'möykky' lähtenyt perääni. Sisälle päästyäni soitin poliisille. He lupasivat käydä tarkistamassa tilanteen.

Ikkunasta näin, että poliisiauto tuli nopeasti paikalle.   
Varhaiset aamulenkkini loppuivat vähäksi aikaa.

Tupeton puukko

- kaunis, arkinen kesä maanantai -

Sonnustauduin taas kerran aamuiselle juoksulenkilleni. Yleensä kiertelen kaunista rantareittiä Hietasaaresta Korkeasaaren siltaa Pikisaareen, sieltä kaupunkiin ja edelleen Raatinsaaren kautta Merijalin rantaa Toppilansaareen. Matkaa kertyy n. 5-7 kilometriä, reittivalinnoista riippuen.

Oli varhainen aamu, aurinko paistoi ja tossu nousi kevyesti. Porukkaa ei ollut vielä liikkeellä.
Ehdin juosta vain Hietasaaresta Pikisaareen menevän sillan risteykseen asti, kun näin väylän reunassa kiiltävän esineen. Menin lähemmäksi. Siinähän se oli, tupeton puukko. Nostin sen ylös, kääntelin ja tutkin. Se oli hieno. Aivan uusi ja visakoivusta tehty kahvakin.


Siinä minä sitten seisoskelin, puukko kädessä; juosta sen kanssa ei voinut, enkä oikein voinut sitä siihenkään jättää.

Paikalle hölkytteli toinenkin aamuvirkku lenkkeilijä, keski-ikäinen mieshenkilö.
Hän pysähtyi. Säikähti varmaan, joten kiirehdin esittelemään löytöäni ja päivittelin että 'Mitähän tälle oikein pitäisi tehdä?'.

"Onpa hieno ja ihan uusi. Vie kottiin. Etkö tarvitse hyvää puukkoa?" hän kysyi.
"No enpä oikeastaan, entä sinä?" minä sanoin.
"Kyllä sille voisi käyttöä löytyä! Jemmataan se tuonne puskikkoon ja otan sen palatessani mukaan." hän jatkoi ja niin päätimme tehdä. Hän jäi kätkemään puukkoa ja minä lähdin hölkkäämään eteenpäin, että ehdin vielä yhdeksäksi töihin.

Kummasti tapaus pyöri päivän mielessäni ja pohdin mistä se oli siihen ilmaantunut. Oliko nuoriso aseistautunut viikonlopun viettoa varten. Aika hurjaa touhua!

Katutyö

Eräs ystävättäreni kertoi retkestään rullilla kaupungissa.

- Oli kaunis kesäpäivä, mutta sade yllätti.
Kaupungissa oli katutöitä meneillään ja hän ei uskaltanut ylittää katua. Hän kertoi seisoneensa tovin jalkakäytävällä, tietyön kohdalla valoissa ja miettineensä kuinka pääsisi yli.

Siinä seistessä paikalle kertyi muitakin odottajia.
Siihen tuli myös kaksi miestä ja kaksi naista; pariskuntia. Miehet olivat vähän juhlatuulella, mutta huomasivat että luistelijalla taisi olla ongelma.

Toinen miehistä sanoi: "Hyppää selkää, niin kannan sinut yli."
"En kehtaa." sanoi ystävättäreni.
"No hyppää vain." mies toisti.
Muu seurue meni jo kadun toisella puolella.

Rohkeana tyttönä ystävättäreni lopulta kapusi miehen selkään ja tämä kantoi hänet reppuselässä kadun yli (oli varmaan hauska näky).

Hän pääsi onnellisesti maahan, kiitti kauniisti ja jatkoi matkaansa luistellen.

Mietin, oliko vaimo iloinen miehensä ritarillisesta käytöksestä?

Päiväunia

Vaihdoin työpaikkaa kaksikymmentä neljä vuotta sitten. - Vaikka siitä on niin hirveän kauan ja porukka on hajallaan ympäri Suomea, pidämme yhteyttä. Meillä on tapana käydä muutamien entisten työkavereiden kanssa syömässä ja turinoimassa muutaman kerran vuodessa.

Tällä kertaa olimme päättäneet tavata Sokeri-Jussin Kievarissa, sillä siellä on vanhan makasiinin aito tunnelman ja erinomainen ruoka.

Kävelin työpäivän jälkeen tähän tapaamiseen ja palautin matkalla muutaman unitutkimuksia käsittelevän kirjan kirjastolle, josta olin ne lainannut. Jatkoin matkaani sillan ylitse idylliseen Pikisaareen. Oli mukavan keväinen iltapäivä. Merituuli puhalteli raikkaasti, mutta ulkona tarkeni jo ilman päällysvaatteita. Olin hieman etuajassa, mikä on sangen harvinaista.

Kurkistin kievarin ovesta sisään ja tarkistin olivatko muut jo tulleet. Yläkertaan menevien portaiden juurella, pylvään viereisessä pöydässä istui nainen ja mies. He joivat olutta. Ketään tuttuja ei vielä näkynyt.

Menin terassille, joka oli aivan tyhjä ja jäin siihen odottelemaan.

Hetken kuluttua sisällä näkemäni nainen tuli yksin ulos. Meni pyörätelineelle ja availi pyöräänsä.

”Hei nainen!” hän sanoi.

Katselin ympärilleni, että kenelle hän puhuu. Terassilla ei edelleenkään ollut ketään muita kuin minä. ”Hei nainen!” hän toisti. Ilmeisesti hän tarkoitti minua, joten vastasin ”Niin, anteeksi?”

”Näetkö usein unta äidistäsi? ” hän kysyi. Hämmästyin. ”En oikeastaan” vastasin.

”Minä näen ja ex-miehestäni myös ” hän jatkoi.
Sitten hän kertoili pitkän tovin, hieman sammaltaen, minkälaisia unia hän on nähnyt ja mitä hän niistä ajatteli.

Minä enimmäkseen kuuntelin. Sanoin hänelle kuitenkin, että "Aika hauska sattuma, kun hän puhut unista juuri minulle, sillä unet kiinnostivat minua tällä hetkellä kovasti ja kirjoitan niitä jopa ylös, muistaakseni ne myöhemmin."

Hän kertoi vielä jotakin poikaystävästään ja siitä kuinka tämä ei ymmärrä 'unijuttuja'. Sitten hän sai pyöränsä auki, toivottelimme hyvät päivänjatkot ja hän hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kaupunkiin päin.

Kummastelin yhteen sattumaa ja mietiskelin, että olinkohan puhunut itsekseni ääneen siinä terassilla seistessäni. Sitten ystäväni tulivatkin ja menimme ruokailemaan. Kerroin tarinan heille ja meillä oli hauskaa ”unennäkijöiden” kustannuksella.

Kotona kerroin tarinan perheelleni ja vävypoika tuumasi ilkamoiden ’Olisi hauska tietää näkikö sitä naista siellä kukaan muu?’

Hankkisit sinäkin silmälasit!

Oli kaunis keväinen arkipäivä muutama vuosi sitten. Pakkahuoneenkadun varressa oli tuolloin vielä vanha Arinan Hotelliravintola. Toisella puolella katua oli silmälasiliike ja taitaa olla siinä vieläkin.

Olin palaamassa ruoka tunnilta takaisin työpaikalleni. Aurinko paistoi ja keskustassa oli paljon väkeä liikkeellä. Kävelin Arinan puoleista jalkakäytävää Letkun puistoon päin. Ajattelin siinä kävellessäni, että 'Pitkäisiköhän hankkia silmälasit...sellaiset monitehot...ovat vain niin turkasen kallita...' Siinä samassa takaani kuului kova auton moottorin pörinä.

Käännyin katsomaan taakseni, siirtyäkseni pois alta, jos vaikka ajaisi päälle. Sieltä tuli aika kovalla vauhdilla avokattoinen amerikanrauta. Kerkesin havaita hienot pakoputket. Kyydissä siinä oli neljä nuorta miestä . Se ohitti minut ja yksi miehistä nousi seisomaan, kääntyi minua kohti ja huusi: "Hankkisit sinäkin silmälasit!"

Sattumaa - totta vai tarua?

Menin töihin ja kerroin tapahtumasta kahvipöydässä. Naurskeltiin jutulle ja yritin vakuuttaa itselleni ja muille, että olin täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Viitoset, onneton perhetapahtuma

Taidanpa aloittaa tänään tarinalla, joka sattui, kun asuttiin vanhassa puutalossa.

Oli tavallisnen tiistai aamu, nousin kuudelta, kävin lenkillä ja saunassa, söin jugurtti-aamiaisen, vein roskat ja lähdin töihin.

Töissäkin oli tavallinen päivä ja kaikki meni vanhalla rutiinilla.

Kotiin palattuani puuhastelin keittiössä kaikenlaista.
"Keittiö näyttää harvinaisen siistiltä", ajattelin siiä touhutessani. Laitoin ruokaostokseet jääkaappiin ja tyhjentelin tiskikoneen.
Ruoaksi olin varannut täytettyjä seifileitä. Avasin paketin ja panin pannun lämpiämään.

Olin vienyt aamulla roskapussin ja laitoin roskikseen uutta pussia, kun kurkistin sangon pohjalle; Mitä sinne oli tipahtanut?

... huh - huh... APUA! Uskomatonta!
Roskiksen pohjalla oli emohiiri ja neljä vaaleanpunaista poikasta.
Taisin käyttäytyä kuin normaali nainen - järkytyin, enkä voinut koskea niihin.

Mitä niille pitäisi tehdä?

En voinut koskea sankoon, enkä ottaa niitä pois sieltä.
Hain kameran. Seisoin keittiöjakkaralla turvallisen matkan päässä ja kuvasin niitä kuin filmitähtiä.


Lopulta otin varrellisen rikkalapion jolla kannoin sangon ulos.
Kuljettaessani niitä pitkin pihamaata, hiiri synnytti viidennen poikasen.

Ajattelin, että päästän ne vapauteen ja laitoin sangon kyljelleen nurmoikolle. Emo ei älynnyt tulla pois. Nostin sangon pystyyn ja samalla tulin toisiin ajatuksiin, sen vapauttamisen suhteen. Olimmehan pitkin talvea pyydystäneet niitä liskuilla yksitellen ... nyt sain kuusi yhdellä kertaa. Sehän oli ennätys!

Laitoin sankoon vettä ja tunsin itseni raakalaiseksi, enkä ole saattanut käydä katsomassa hukkuivatko ne. Tarkistakoon mies sen, kun kotiutuu.

Mietin, että lieneekö ollut sama yksilö, joka loikkasi muutama viikko sitten yöpöydältäni, kun heräsin sen tuijotukseen?

Seuraavana päivänä kurkistin sankkoon töihin lähtiessäni.
Emo oli hävinnyt, mutta ne poikaset olivat siellä.

Tunsin kovasti syyllisyyttä ja tiedän että eläinten ystävät tuomitsevat tekoni.


Kotihiiri on kuitenkin suuri terveysriski keittiössä ja niiden kanssa ei voi elää samassa taloudessa.

Lue Wikipediasta lisää hiirista:"Sisätiloissa kotihiiri pystyy hyvissä olosuhteissa tuottamaan 5-6 poikuetta vuodessa. Kantoaika on lyhyt, vain 19 vuorokautta ja poikueessa on 4-8 poikasta.

Kotihiiri on erittäin suuri hygieniariski keittiötiloissa, sillä se voi levittää erilaisia tauteja ruokaa etsiessään."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hiiret